Näkymä ulos on niin helmikuinen kuin vain helmikuussa voi olla.
Perjantaina kirjoitin käteni kramppiin yleisessä tentissä ja viikonloppu vierähti kotijoukkojen kanssa kirmaten. Isä korjasi lämpömittarin, osti hengareita ja ihaili maisemia, kun me muut keskityimme olennaisimpiin asioihin: syömiseen, syömiseen ja syömiseen, Putoukseen ja kaupungilla kiertelyyn.
Lääke talvimasennukseen ja ihanan, mutta loppuneen viikonlopun jälkeiseen olotilaan löytyy kirkkaista väreistä: valkoista uhmaavasta selleristä ja kilosta appelsiineja, jotka kannoin kotiin.
Yrityksestä huolimatta arki yllättää liian pian.
Tässä helmikuussa on pakko suorittaa paljon. Kirjoitin äsken deadline-listan, vaikka se on sunnuntaisin kiellettyä. Listasta tuli niin pitkä, että ajauduin kuvailemaan olohuoneen ikkunan alla leijailevia hiutaleita ja ajattelemaan kaikkea, mitä sunnuntaisin ei saisi ajatella.
Toisaalta, elämässä on pakko olla näitä: lähtemisen sunnuntaita.
On aika lopettaa jaarittelu. Miksi olen täällä keskellä Suomea, mutta silti niin kaukana kaikesta, ja keskittyä siihen, mitä minulla on. Tässä lähellä, kosketusetäisyydellä. Miten monta numeroa, joihin soittaa, miten monta halausta, montako lämmintä syliä, jotka ovat siinä aina.
Toisaalta myös melankolia tekee hyvää. Oikeastaan ikävä on oire jostain todella ihanasta.
Siksi laitankin lohisopan liedelle ja muistelen kotia. Ja pilkon sipulin niin pieneksi, että on pakko itkeä. Ihan vain pikkuisen.
